Jatkoaika

Keskustelin pari viikkoa takaperin erään ystäväni kanssa enemmän ja vähemmän vähäpätösistä asioista kunnes jotakin kautta päädyimme keskustelemaan tilanteestani ja kokemistani ns uniongelmista sekä elämästäni ja siitä vaiheesta elämää missä tällä hetkellä elän. Taustana sanottakoon että en muista koska viimeksi olisin nukahtannut ennen kello 5:tä. Toki vuorokausrytmini on osittain sekaisin, mutta kyse on myös elämäntilanteen painamisesta päälle.

Ystäväni luonnehti tilannettani sanomalla ''Oon kyll kattonnu suo jonkunaikaa, ja miettinny et sä elät jatkoajalla tällä hetkellä, mutt oon ajatellu olevani kenties väärässä, mutt tää vahvistaa mun mielipiteen.''. Eikä hän väärässä ole, luonnehdinta on aika oikea, eikä hirveän kaukaa haettu ees. Elän tällä hetkellä suvantoa, eräänlasta välivaihetta elämässäni. Olen osittain työttömyyteni vuoksi tippunnut tyhjänpäälle ja yllätyksellinen irtisanominen heinäkuussa 2013 tiputti minut suhteellisen syvään kuiluun. Sieltä toki ollaan välillä noustu parempiin asetelmiin, mutta mitään pysyvää ja pysyvästi parempaa ratkasua tilanteeseen ei vielä ole tullut jotta helpottaisi.

Jatkoaika, kuten hän sitä luonnehti, on aika nappiin mennyt termi, tilapäinen tilanne, joka ei pitkittyessään ole mikään ratkaisu. Tämä elämäntilanne painaa luonnollisesti päälle, ja mitä pidempään se pitkittyy, sen huonompi tilanteeni tulee olemaan. Juuri tähän nimenomaiseen tilanteeseen on luonnollisesti olemassa ratkaisuja, mutta kaikki ei riipu vain itsestäni. En ole laakereilleni jäänyt lepäämään, työhakemuksia olen rustannu, toki enemmänkin olisin voinut, mutta tähänmennessä olen joitakin paikkoja jättännyt hakematta ja rajannut pois, koska niihin ei ole täyttä kiinnostusta ole ollut. Jossain vaiheessa toki tulee vastaan se aikaraja jolloin on pakko alkaa olla vähemmän valikoiva, ja hyväksyä mahdollisesti työ ja ala johon täyttä kiinnostusta ja motivaatiota mahdollisesti ei tule olemaan.

Jatkoaika, eräänlainen aikalisä on sitä mitä termikin sanoo, ehkä ajoittain olen äärirajojen rajamailla jaksamaisessani, tämä elämäntilanne ja -vaihe painaa hyvin useinkin päälle, koska minulla on työttömyyteni aikana vähennetyt tuet, hankaloittaa ja rasittaa se tilannetta. Toki se että ees tukia rupesi kelan 5kk mietiskelyn jälkeen tulemaan ees, helpotti hieman, mutta sillä summalla en ees juurikaan syö koko kuukautta, puhumattakaan muista menoista.

Se että mitä tämä tilanne saattaa aiheuttaa, sitä ei kukaan voi ennustaa tai tietää, sinnittelen tässä tilanteessa, kuinka kauan, ja millä tavalla, ratkeeko tilanne ennenkuin pahin on edessä, sitä ei tiedä kukaan. Kun tilanne käy sietämättömäksi, mitä tapahtuu sillon, napsahtaako miehen päässä vaan, vai miten käy? Osaanko tunnustaa tilanteen täysmittasesti jollekulle, sitäkään asiaa ei voi kukaan ennustaa. Sen näyttää se päivä kun mahdollisesti tilanne on vastassa. Olen vahva ihminen, mutta jossain vaiheessa liika on liikaa. Joskus vastoinkäymisiä on vain liikaa ja painolasti käy ihmisille liian suureksi. Joskus elämä ja onnellisuus voi olla kiinni pienistä asioista.

Myöhäiset joulut

Valitettavien aikataulutusongelmien ja muun touhun vuoksi jäi jouluntoivotukset tekemättä ajallaan, joten hieman jälkijunassa, hyvää joulua arvoisat lukijat! (:

Takavuoden demonit

Tämä kirjoitus ja aihe lähti liikelle parinviikon takaisesta puhelusta ystäväni kanssa, kosketimme pintapuolisesti aihetta keskenämme keskustelessamme puhelimen välityksellä. Aihe jonka jokainen kokee ja käy läpi henkilökohtasesti omalla tavallaan. Asia johon ei ole yhtä oikeeta vastausta, eikä yhtä oikeeta tapaa. Joku selviää asiasta paremmin, joku taistelee demoniensa kanssa läpi koko elämänsä. Hyvin usein väliaikasesti helpottaa, mutta jossain vaiheessa menneisyys kiri kiinni nykyisyyteen, ja vanhat haavat aukeavat.

Jokainen ihminen voi toipua vaikeuksista, hyvin monet tekevät sen ja onnistuvatkin, jotkut taas taistelevat menneisyytään vastaan ja menneisyys pysyy läsnä koko elämän kunnes taakka koittuu liian suureksi. Hyvin monet kampeevat vaikeutensa ja voittavat ne, tavalla tai toisella, onnistumisprosentilla joka on joskus suuri, joskus hyvin pieni. Mutta fakta jonka kanssa lähes kaikki jotka ovat vaikeuksia elämässään kokennu on se että menneisyyttään ei voi koskaan paeta, vaikeudet, elämä, kokemukset, kivut, unettomat yöt, paha olo, ihminen ei unohda, eikä koskaan kykene unohtamaan, menneisyys pysy elämässä läsnä aina, eikä sitä voi paeta, vaikeudentäyteisen elämänhistorian kanssa ihminen elää koko elämänsä.

Ihminen ei unohda kokemiansa asioita, ne voi jättää taka-alalle hetkeksi, jopa vuosiksi, mutta lähes jokaisen ihmisen kohdalla menneisyys kirii kiinni, takavuosina kokemat asiat joutuu prosessoimaan ja käymään mielessään läpi yhä uudelleen ja uudelleen, jopa kymmeniä kertoja, ellei peräti elämänsä aikana satoja, jos vastoinkäymisiä on ollut nuorena tai jo nuoresta lähtien.

Kaikki edellämainittu on toki vain allekirjoittaneen mielipiteitä ja kokemuksia, pitkänaikaa voi mennä hyvin ja vahvasti, ja kaikki koetut vaikeudet, kivut ja unettoman yöt voi pitkänaikaa jättää taka-alalle ja hymyillä sadistisesti ja elää elämää, mutta jossainvaiheessa, jokin asia laukasee vanhat muistot. Ja ne muistot joutuu käymään läpi päässään, joko ne voittaa taas ja saa ne jälleen jäämään taakse, tai ne jää päälle ja aiheuttavat uusia vaikeuksia. Uusia haasteita, uusia voitettavia asioita jotka on kyettävä saamaan taas taka-alalle, kuten siihen mennessäkin. Itse allekirjoittanutta on kehuttu monesti siitä että olen kyennyt voittamaan vaikeuteni, ja pystyn nauramaan niille ja heittämään asioista huumoria, mutta se on juuri sen takia kuin olen voittannut vastoinkäymiseni, en ole koskaan menettänyt huumoriani ja huumorintajuani. Asioille pitää kyetä nauramaan, ja sen olen tehnyt, kaikki eivät ole yhtä onnekkaita eivätkä sitä pysty tehä, mutta itse olen kyennyt, ja se on ollut minun voittoni. Toki läpikäyn vanhoja vaikeuksia ja muistoja tasaisesti yhä uudelleen, mutta olen kyennyt voittamaan ne tähän mennessä, olen onnellinen siitä, mutta joskus kenties en enään siihen kykene?

Rakkauspakkaus

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä otsikointi saattaa olla harhaanjohtava ja synnyttää aivan vääränlaisen mielikuvan ja käsityksen tästä julkaisusta, mutta otsikointi avautuu teille varmasti kirjoituksen edetessä pidemmälle. Olen täällä joskus ennen jakannu oman tarinani lisäksi myös linkkejä ja johdatuksia muiden ihmisten huikeisiin tarinoihin. On aika jakaa seuraava huikea tarina johon törmäsin erään valtamedian kautta taannoin. Nimittäin huikea tarina joka kulkee nimellä Rakkauspakkaus. Olette mahdollisest saattaneet törmätä tarinaan ja blogiin aiemminkin, mutta teille jotka ette ole, suosittelen uppoutumaan tarinaan kunnon ajalla ja oikesti lukemaan blogin julkaisut takaperin. Tarina on myös kerrottu joskus aiemmin Ylellä TTS dokumenttisarjassa käsittääkseni avausjaksona TTS-sarjalle. Joku korjatkoot jos olen väärässä.

Bloginkirjoittaja itse luonnehtii profiiliesittelyssään omin sanoineen näin: Täällä kirjoittelee 21-vuotias liikenneonnettomuudessa halvaantunut nuori nainen Jyväskylästä. Kerron blogissani vammautumisesta, kuntoutumisesta, seikkailuista pyörätuolilla sekä aivan normaalista arjestani. Saatte nähdä ettei pyörätuoli ole este elämälle ja unelmille.''.

Sardinipurkissä lyhyeesti ja ytimekkäästi todella hyvin itseni mielestä tiivistetty, mutta tuo tarina on niin paljon enemmän. Tarina todellisesta taistelijaluonteesta, todellisesta asenteesta ja periksiantamattomuudesta. Ja niin monesta muusta asiasta, todellinen esikuva ja monelle ihmiselle loistava esikuva. Loput jätän teidän itsenne luettevaksi mikäli päätätte tarinaan syventyä, sitä suosittelen.

Kyseinen blogi, nimeltänsä Rakkauspakkaus löytyy tästä: Rakkauspakkaus. EDIT: Nykyään kulkee nimellä Rakkaudella Jassu

Ps. Jassun tv-starahetken jonka myös suosittelen ainakin katottavan, jossei blogia jaksa lukea, TTS: Jasmine Saloranta

Takaisin kuvioihin

Blogi on viettännyt pitkää taukoa..Oikeestaan, menneisyys kurottiin kiinni ja nykyisyyteen päätiin, nykyisyydessä tarinani rullaa oikeestaan aika pitkälle paikoillaan, tämän vuoksi kirjoitettavaa ei juuri ole omasta tarinani ytimestä, toisinsanoen sairaudestani ollut.

Sairauskohtauksia siis tulee nykytilanteessa hyvin harvoin, tällä hetkellä tahtia n. kerran vuodessa, joten hirveen tiuhaan kohtauksia ei tule. Mutta sairaus on silti elämässäni enemmän tai vähemmän läsnä, tunnen sen olemassaolon kyllä kokoaika. Työnteossa se on läsnä enemmän tai vähemmän kokoaika, mitä enempi sitä on ns. ulkona kentällä, sitä enempi sitä tuntee että kroppa haluaa lepoa ja että kaikki ei ole kunnossa. Mutta koska lääkärien mukaan olen täysin terve, näillä mennään ja pakko on yrittää töitä tehä jota pystyy elantonsa takaamaan.

Tilanne on siis yhä sama kuten aiemminkin, tilannettani ei sairaanhoitopiirin toimesta tutkita millään tavalla, koska he eivät suostu ottaman vastuuta ja tutkimaan, vaan yhä vetoavat diagnoosiinsa luuloharhaisuudesta ja siitä että kuvittelisin lihasheikkouteni ja jalkojeni kantamattomuuteni. Kysymys jonka moni on esittännyt ja minkä esitän hyvin usein miettiessäni tätä lääkärien logiikkaa, on että mitä hyötyisin siitä? Vastaus jonka olen esittännyt sekä itselleni että kysyjille on se sama, en yhtään mitään, päinvstoin olen elämässäni vain joutunnut luopumaan asioista sairauteni vuoksi ja tekemään uhrauksia sekä sopeutumaan tilanteeseeni. Joten itselleni ja hyvin monelle tuttavalleni tämä lääkärien logiikka on yhä tähänkin päivään asti erittäin ontuva.

Mutta, mitä elämässäni on tapahtunnut blogin hiljaiselon aikana? Jonkunverran, mutta ei oikeastaan hirveästi. Talven alun vietin ulkona kentällä omalla kalustollamme auraushommissa aina kun lunta taivaalta tuli ja terveys anto periksi. Mutta valitettavasti sillä ei itteään elätä, ei urakointimäärällä joka meillä oli. Kevään tullessa hakeuduin muualle töihin ja huhtikuussa kävinkin allekirjoittmassa vakiutuisen työsopimukseen Helsinkiin kiinteistönhoitajaksi. Työ jossa viihdyin erittäin hyvin mutta heinäkuun loppupuolella erään työvuoroni lopuksi minut irtisanottiin monen yllätykseksi epäpätevänä työhön koeaikaan vedoten. Paskapuhetta olen minä ja moni muu sanonnut, yritys käytti hyväkseen koeaikaa jotta saivat väliaikaistyövoimaa. Sen jälkeen olen ollut työtön ja yhä olen. Toki syksyllä hoidin tilamme puintityöt ja isäukkoni sai pysyä leipätyössään kun minulla oli aikaa olla pellolla oman tilanteeni vuoksi. Kohti uusia haasteita jossain muualla siispä. Kenties jo ens viikolla lähden kentälle pariksi viikoksi jos hyvin käy. Mutta se siitä.

Elämääni piristettiin myös kun sain suuren kunnian kahden ystäväni suomana ja 31 elokuuta minusta tuli pienen tytön kummisetä Tampereella joka merkitsi itselleni todella paljon henkilökohtaisella tasolla, yhden oman kummini näyttämällä esimerkillä pyrin toivottvasti olemaan yhtä hyvä kummi tytölle kuin yksi omista kummeistani on ollut minulle ja läsnä minun elämässäni. Toki välimatka lyö hieman rattaita kapuloihin tässä asiassa mutta tuo asia huomioon ottaen pyrin ottamaan omasta kummistani esimerkkiä.

1 vuosi

Tulipa vahingon kautta huomattua että blogi on täyttännyt eilen tasan vuoden, bloi on perustettu siis 27.01.2012, joten yhteistä taivalta ja tarinankerrontaa on takana nyt virallisesti yhden vuoden ja olemme siirtyneet blogin iässä päivistä vuoteen.

Vielä kerran ja jälleen kiitos kaikile tähän mennessä lukeneille, kommentoineille sekä erityisesti aktiivisesti seuraaville jotka seuraavat tätä blogia blogilista sekä muiden paikkojen kautta sekä ennenkaikkea heille jotka ovat omalta osalta mainostaneet blogia liittymällä Yhdenmiehentarinan Facebookryhmään.

Seuraavaa enemmän asiaasisältävään kirjoitukseen asti, hyvät yöt.

Tuore sairaskohtaus

Aloitetaan viesti sillä legendaarisella, toki hieman myöhässä, tajusin etten ole toivottannut hyvää joulua lukijoilleni (ymmärrätte kenties myöhemmin miksi näin pääsi käymään). Joten alotakaamme sillä, myöhäiset jouluntoivotukset ja kiitos kaikille jotka ovat lukijoiksi jääneet ja blogia ruvenneet kuluneena vuotena seuraamaan, vuosi päätetään valitettavasti hieman synkissä tunnelmissa, mutta toivotaan että ensi vuosi avautuu paremmissa tunnelmissa, joten toivotaan hyvää ja parempaampaa uuttavuotta 2013 kaikkien osalta.

Viikko sitten keskiviikkoiltana alkoi sairaskierteeni kun päätä ja silmiä rupesi särkemään aivan vietävästi, siitä sitten ryydytettiin tahtia väkisin alespäin kun ei juuri päivänvaloa olotila kestänny, Torstai-Lauantai meni aika pitkälle pelkästään nukkuessa ja ollessa 1-4 tunnin pätkiä hereillä, sen mitä jaksoi ja pystyi pääkivultaan. Sitä luultiin sitten flunssaks josta jostain syystä puuttui kuume, mysteeriksi toki vielä ainaki nuo kivut hieman jäi kun kuume oli pitkänaikaa poissa. Sunnuntaina oli olo jo senverta kohentunnut ja parempi kivuista että lähdin työkeikalle josta mulle soitettiin ja tarjoiltiin/tarjottiin Perjantaina jolloin en vielä antannut täyttä vastausta asian tiimoilta.

Työkeikka vedettiin rutiinilla läpi ja ''asiakkaan''(hyvän ystäväni) kanssa seistiin ja puhuttiin paskaa, hänen perheensä huikkasi että tuu nyt ihmeessä kahville ja menin vielä sisälle kahville, sielä ollessa alkoi pikkuhiljaa olotila jälleen huonontua ja lähdin sieltä ajamaan sitt pois ja vein työkaluston omalle paikalle parkkiinsa. Tässä vaiheessa rupesin olemaan jo aika sekasin, pääsin kotiin ja pian tämän jälkeen oksensin ensimmäisen kerran ja hengitys vaikeutui sekä paikotellen alkoi taju jo olemaan hilkulla. Siitä lähettiin suuntaamaan sairaalaa kohti ja sairaalaan tullessa oli myös jalat ja kädet poissa pelistä, etenkin jalat niin etten päässy enään omin avuin ulos, tässä kohtaa ymmärsin ja tajusin, vuoden tauon jälkeen olin jälleen saanut sairaskohtauksen, hieman erillaisessa muodossa vaan tai vastakkaisesti useampi asia sattui tällä kertaa samanaikaisesti.

Päivystyksessä sai taas kuunnella samaa litaniaa mitä ennenki, ei oikeen tiietä mikä tän aiheuttais, ei hengenvaaralista, toki varmaan inhottavaa ja vittumaista. Poikkeuksena tällä kertaa pitkästä aikaa lääkäri ei yrittännyt pistää kaikkea paniikkihäiriön piikkiin (Ei, en sairasta paniikkihäiriötä mutta kovasti sitäkin joka kerta aina yritetty tarjota). Sen sijaan lääkäri konsultoi ensin ylempäänsä sairaalan sisällä ja tältä saatuaan luvan jatkokonsultoi Meilahden Sairaalan päivystävää neurologia, joka oli sitä mieltä että päivystystarvetta ei ole tutkia mitään, mutta ehdottomasti poliikliiniikkatutkimukset on käynnistettävä jälleen jonkun neurologin toimesta, joten paperit lähti polille arvioitavaks, joten saas nähä tuleeko kutsu polille, vai vieläkö polilta ei voida myöntää että he sillon maaliskuussa 2011 mokasivat lopettamalla tutkimukset osaltani. Nähtäväksi jää ja jännityksellä jäämme odottamaan päätöstä.

Niinikään eiliseen asti okseksin kaiken ulos mitä yritin juoda ja syödä mutta pikkuhiljaa alkannu tavaraa taas pysymään sisällä, vaikka hilkulla kokoaika onkin että oksentaisi taas, nähtäväksi jää alkaako ruoka pysymään sisällä vai lähteekö taas tulemaan ulos jossain vaiheessa. Ja sairaskohtauksen jälkimainingeissa kävelen siis jälleen keppien avustuksella kun ei teho omissa jaloissa riitä kävelyä ylläpitämään, joten joutuu käsillä avittamaan kävelyä.